Superihminen - teoria rodusta, joka syrjäyttää nykyihmisen

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään ihmisen tarkoitusta ja määränpäätä?

    Nykyihminen on keksinyt viime vuosituhansina teorioita, jotka puoltaisivat heidän hyvyyttään. Varsinkin tämä puoli on korostunut viime vuosikymmeninä, jolloin moraalinen käsitys nostettiin virallisesti esiin.  Kaikessa ristiriitaisuudessaan voimme kuitenkin todeta, että jokainen hyvä ihminen on samanlainen kuin muut. Olento, joka haluaa selviytyä. Olento, joka tekee (nykyihmisen teorian mukaan) pahoja tekoja. Ehkä voimme todistella ja uskotella omaa hyvyyttämme monin tavoin, mutta jokainen viimeistään pahimman hädän edessä ajattelee vain itseään. Oikeastaan, jokaisen teon takana on ajatus itsestämme. Kuitenkaan, en tahtonut saarnata teille hyvyydestä ja pahasta, sinänsä, vaan teoista, jotka juontuvat ihmisen moraalisista ajatuksista.

    Monilla ihmisillä on kaunis ajatus päässään maailmasta, jossa kaikilla on hyvä olla ja mikään asia ei ole pielessä. Kuva ihmisistä, jotka kirmaavat kukkaispellolla auringon loistaessa taivaalla ja kaikki nauravat. Ei nyt ehkä kuitenkaan iha, mutta kärjistettynä kyllä. Juuri tästä ajatuksesta juontuu nykyinen lääketiede. Joukosta ihmisiä, jotka haluavat hyvää ihmisille. En sano etteikö lääketiede ja sen monet puolet olisi tuonut hyvää tähän maailmaan. Se on yksi asia, jonka ansiosta nykyihminen on niin vahva ja menestyvä. Kuitenkin tahdon tuoda esille puolen, joka kyseenalaistaa lääketieteen kehittymisen. Olemmeko me jo astuneet rajan yli puolelle josta ei ole paluuta? Onko lääketiede jo kehittynyt liikaa?

    Tietenkään kukaan ei halua olla tappaja. Ainakaan ihminen, joka nykyisen käsityksen mukaan on terve mieleltään. Siitä syystä kehitellään nykyään uusia parannus keinoja ja apuja ihmisille. Mietimme kuumeisesti kokoajan, miten ihmisestä saataisiin vahvempi, parempi ja pitempi ikäisempi. Tietyssä suhteessa tämä ajattelu on hyvästä. Mutta jos kehittelemme vain uusia ja uusia asioita ihmisille päämääränä ihmisen kuolemattomuus, emmekö ole menossa väärään suuntaan. Mielestäni vastaus on kyllä. Tietenkin tälle asialle on omat varjopuolensa. Sitä mukaa, mitä kehitämme sairauksille ja taudeille parannuskeinoa, me myös kehitämme samalla taudeista ja sairauksista vahvempia. Lääkkeistä pitää tehdä aina vain vahvempia, jotta ne tehoaisivat. Ellemme joskus päädy siihen, mihin lääketiede tähtää. Ihmiskunnan juhlalliseen voittoon, jossa vältämme taudit ja sairaudet suurimissa osin.

    Kuitenkaan en tahtonut puhua teille lääkkeistä ja niiden vaikutuksesta ihmisiin. Eksyin vain hieman. Tietenkin se on osa teoriaani, mutta yritän muotoilla ajatuksistani selkeän, yksinkertaisen ja tiivistetyn kokoelman. Kokonaisuuden, jota on helppo ja mukava lukea. Josta päädymmekin mieleni perukoihin, jossa näemme kuvan tulevaisuuden ihmisestä. Tulevaisuuden ihminen on joko mutantti tai kuolematon robottimainen yksilö. Mistä minä näin päättelen? Luin vähän aika sitten lehdestä geenimanipuloinnista, jossa esitettiin teoria siitä, että monia eri lajeja yhdistettäisiin toisiinsa. Esimerkiksi hämähäkiltä otettaisiin ominaisuus, jonka avulla hän kasvattaa raajansa takaisin. Näin, ihmisen menettäessä raajan, hän voisi kasvattaa sen takaisin. Eikö siis lääketiede voisi hyödyntää tätä tekniikkaa ja luoda sen avulla superihmisiä? Eiköhän pistetä geenit sekaisin ja istutetaan ne jättimäiseen tekokohtuun, jossa voimme kasvattaa superihmisiä.

    Monilla teistä tällä hetkellä pyörii päässä ajatuksia siitä, kuinka se olisi täysin väärin, että ihmisistä muotoiltaisiin superihmisiä. Joten voimmekin päätyä robotteihin, joka voisi olla toinen lääketieteen kehittelemä ratkaisu. Tietenkin se olisi hankalempi ja vaikeampi toteuttaa. Entä jos ihmisen syntyessä lasta alettaisiinkin muokkaamaan. Jos hänen raajojensa ja elimien paikalle istutettaisiin mekaaniset korvikkeet, jotka toimisivat kestävinä ja ehkä parempina. Kuitenkin tiedämme, kuinka herkkä ihminen loppujen lopuksi on kaikelle maailman vaaroille. Jonkinnäköinen ihmisen ja robotin sekoitus voisi toimia. Onhan se ennenkin toiminut. Lääkärit on ennenkin korvannut raajoja ja joitakin sisäelimiä mekaanisilla korvikkeilla.

    Entä sitten, kun maailmamme on täynnä robotteja tai mutantteja? Mitä nykyihmisille käy? Vastaus on yksinkertainen. Hiljalleen käsitys nykyihmisestä kuolee. Me itse tuhoamme rotumme ja luomme toisenlaisen rodun. Siis emme tietenkään virallisesti luo uutta rotua, mutta muokatessamme omia luonnollisia biologisia ominaisuuksia, me myös samalla päädymme tuhoamaan evoluution muokkaaman ihmisen. Näin hiljalleen hallitseva rotu vaihtuu toiseen ja tulevaisuudessa paikalamme seisoo olentoja, joita ei voi mieltää ihmisiksi.

    Tietenkin käsitykseni ja teoriani on alkukantainen. Se sisältää monia vaillinaisia kohtia, joita pystyisin ajan kanssa täydentämään. Kuitenkin se pohjautuu siihen, mihin me olemme menossa loppujen lopuksi. Lääketiede on jo ylittänyt rajan ja astunut puolelle, jonne ei olisi pitänyt mennä. Lääketiede muokkaa keinoja, jolla voisi pelastaa ihmisiä. Päätyen vahingossa lopputulokseen, jossa evoluution muokkaama nykyihminen hiljalleen katoaa oman hulluudemme sisälle.

Kiusaaminen

Kiusaamista on monenlaista ja monen laatuista. Kumman puolella sinä olet? Kiusaajan vai kiusatun.

    Mielestäni kiusaamisesta on turha puhua, koska puhuminen ei auta. Eikä sen puoleensa teotkaan. Ihminen on paha ja kiusaamista tulee olemaan aina, ikuisesti. Evoluutio on luonut ihmisestä häijyn, jotta lajin yksilöt selviytyisivät. Toki on niitä heikompia, jotka kuolevat. Sama pätee vieläkin, koska evoluutio on jäljessä kehityksessä. Ei ihminen ole mukautunut biologisesti (eikä tule vuosisatoihin mukautumaan) nykymaailmaan ja se näkyy monissa asioissa. Tietty ihmisillä on isot aivot, pienien aivojen rinnalla, jotka ohjaavat älyllistä toimintaa. Kuitenkin siitä huolimatta nämä eläimelliset puolet joskus purkautuvat suurina ryöppyinä. Siis silloin, kun ihminen tuntee jotain suurta. Silloin isot aivot eivät voi paljoa kontrolloida tekemisiä. Tähän perustuu kiusaaminenkin. Se on eräänlaista eläänjäämis toimintaa, jota näkee esimerksi safareilla eläinten keskuudessa. Pääpiirteittäin se on samanlaista, vaikka ei yhtä raakaa. Sitä on vaikea muuttaa ja oikeastaan mahdotonta. Ihminen kuitenkin tulee aina olemaan eläimiä tietyltä osin, vaikka olemmekin inhimillisiä. Kuitenkin on myönnettävä, että on ihmisen luontoa, että yritämme selviytyä ja olla lauman johtajia. Niin kuin ilmaisin, evoluutio on jäljessä kehityksessä. Tietenkään eläimellisiä vaistoja ja tunteita ei voi täysin poistaa. Pienet aivot ovat välttämättömät, koska ne mahdollistavat elämisen. Muuten emme seisoisi, emmekä pystyisi selvitymään. Jos ihminen vielä on vuosituhansien päästä elossa, ehkä silloin evoluutio on kirinyt jonkin verran kiinni ihmisen kehitystä. Jolloin toimintamme saattavat sopeutua nykyiseen yhteiskunta malliin paremmin. Tietenkin, mistä tiedämme, kuinka kehittynyt maailma silloin on. Uskoisin, että myös silloin olemme kehittäneet ympäristöämme järjettömän paljon ja evoluutio ei ole soveluttanut meitä sen mukaisiksi. Kuitenkin, en ilmaise, että kiusaaminen olisi mitenkään hyväksyttävää. Se on kuitenkin välttämättömätöntä ja jatkuvaa. Se ei tule loppumaan, vaikka mitä tekisi. Sitä vain pitää päättää kumpaan puoleen päätyy ja kumpi puoli auttaa selviytymään. Miksi siis puuttua kiusaamiseen?

     Olen ollut kiusattu vuosia ja vuosia. Tietenkin olen, koska olen aspergeri. Kuitenkin olen selvinnyt siitä ja minusta on naurettavaa sanoa, että kiusattujen elämä on pilalla (kuten monet väittävät). Tietenkin kiusaamisesta jää muistijälki kehoon, mutta se on eri asia, miten sitä hoitaa. Asioista pääsee yli ja niitä ei tarvitse jäädä murehtimaan. Parantuminen ehkä kestää vuosia, mutta loppujen lopuksi ne unohtuvat. Minun mielestä kuitenkin on turhaa taistella pahaa vastaan, koska se on mahdotonta. Tietenkin kärsivien elämää voi helpottaa, mutta mielestäni teot auttavat enemmän kuin sanat. Voit väittää ties mitä paskaa ihmiskunnan hyvyydestä, mutta loppujen lopuksi ei niillä ole merkitystä.

   Tietenkin kärsiviä saa auttaa, jos siltä tuntuu. Kuitenkaan ei kannata siinä kärsivien auttamisessa liian pitkälle mennä. Se ei hyödytä loppujen lopuksi ketään. Kannattaa vain keskittyä itseensä ja omaan elämäänsä, jonka ohella sitä "hyvää" tekee. Tosi faktahan on se, että epäitsekkyyttä ei ole olemassa, eikä itsekkyyttä. Koska jokainen teko kuitenkin perustuu sinuun ja sinun tunteiseesi. Aina kun teet jotain epäitsekästä, ajattelet kuitenkin vain itseäsi. Esimerkkinä, jos et  auta hädässä olevaa ihmistä sinulle tulee pahamieli. Silloinhan auttaminen perustuu sinun omiin tuntemuksiin, eikä toisen kärsimykseen. Sehän kumoaa teorian epäitsekkyydestä.

    Loppujen lopuksi tahdon sanoa, että kiusaaminen on asia, jolle ei voi tehdä mitään. Niin kuin ei voi tehdä monille muille pahoille asioille. Kiusattu voi aina kääntyä auttajan puoleen ja saada tukea, mutta itse kiusaamista ei voi täysin tukahduttaa. Aina on ihmisiä, jotka kiusaavat ja aina on ihmisiä, joita kiusata. Kuitenkin kiusaajat etsivät ihmisistä sitä heikointa (ymmärtäkää myös, että välttämättä teoria heikosta kiusaajan silmin ei pidä paikkaansa) ja päättävät sortaa häntä. Näin se on ja tulee olemaan. Siksi on hieman turhaa puhua kokoajan kiusaamisesta ja yrittää tehdä itsestään jonkinlaista pyhimystä. Se on kuitenkin mahdotonta, eikä tule onnistumaan. Ehkä autat paria ihmistä, mutta silti maailmassa on ihmisiä, jotka kärsivät saman asian puolesta. Toki voit silti yrittää ja uskoa ihmiskunnan hyvyyteen, mutta sellaista käsitettä ei ole. Itse en jaksa yrittää, eikä minulla löydy edes haluja yrittää. Mitä mieltä sinä olet?

   

Pelkoa vai ei

   

Oletteko koskaan miettinyt, mistä pelot tulevat? Mitä itseasiassa sana pelko merkitsee?

    Monet löytävät itsensä, kun puhutaan korkeiden paikkojen kammosta tai ahtaiden paikkojen kammosta. Tilanteeseen joutuminen tuottaa ahdistusta. Ahdistus ruokkii pelkoa, joka taas sumentaa ajatukset. Sen jälkeen ihminen joutuu suoranaiseen paniikkiin ja haluaa pois tilanteesta. Mutta pelkääkö ihminen  tiettyä asiaa vai sitä, että menettää kontrollin? Voisiko maailmassa vallitsevan pelon yksinkertaisesti vain tiiviistää kontrollin menettämisen pelkoon.

    Ihmiselle on ominaista, että hän haluaa hallita tilanteita. Ihmiselle on tärkeää, että pystyy pitämään huolta itsestään ja kontrolloimaan asioita. Varsinkin minun kaltaisille ihmisille, jotka ovat niin sanotusti kontrolli friikkejä. Tilanteet, jotka heikentävät kykyä pitää tilanteen "ohjaksista" kiinni laukaisee pelon tunteen ihmisessä. Tälläisiä tilanteita on monia ja ihmiset kokevat ne eri tavalla. Toisille jotkut tilanteet eivät herätä minkäänlaisia tunteita, toiset taas joutuvat hirveään panikkiin. Mutta mistä tämä johtuu?

    On luonnollista tuntea pelkoa, on täysin normaalia tuntea olevansa uhattu. Toisilla itsesuojeluvaisto on herkempi, kuin toisilla. Kuitenkin siihen on yksinkertainen selitys. Pelot yleensä laukeavat tietyssä tilanteessa. Kuten tilanteessa, jossa seisot korkealla ja katsot alas, tunnet pelkoa. Silloin kehoon jää muistijälki, joka pääsee esille aina silloin, kun kohtaat vastaavanlaisen tilanteen uudelleen. Toisilla taas pelkkä ajatus tietystä asiasta voi tuottaa yliherkkyyttä ja kehon itsesuojeluvaisto kytkeytyy päälle. Tällöin ei tarvita edes tilannetta, joka laukaisisi kehoon tietynlaisen pelon. Pelkkä ajatuksen pelkääminen saa kehon uskomaan siihen, että se on pahasta.

    Mutta loppujen lopuksi, mitä sinä pelkäät, kun olet pelko hetkessä? Mikä on pahinta, mitä sinulle voisi tapahtua? Mielestäni loppujen lopuksi pelko on tila, jonka voi lukita häkkiin. Kuin pedon, joka on hyökkäämässä sinua kohtaan. Koska loppujen lopuksi, usemmat pelot ovat vain päähän kytkeytyneitä harhaan johtavia ajatuksia. Ei ole helppoa sanoa itselleen pelon uhatessa, että kaikki on hyvin ja että tilanteesta selviää. Pelko on lamaannuttava reaktio kehossa, jota ei ole helppo kytkeä pois. Kuitenkin, kuten monen muunkin asian pystyy hoitamaan altistamalla. Esimerkiksi, kun altistat kehon tietylle ärsykkeelle, kuten auringonvalolle, silmät tottuvat siihen. Sama on peloissa. Kun altistat itseäsi pelolle usemman kerran, keho hiljalleen tottuu siihen ja muistijälki/harhakuvitelma hälvenee kehossa. Monien harjoitteluiden, monien epäonnistumisien ja kyyneleiden jälkeen huomaat onnistuneesi. Et pelkää enää tilanteessa.

    Tiivistäen loppuun koko tekstin keskeisen asian. Ihmisellä on tapana ylireagoida, koska itsesuojeluvaisto on suuri. Kun joutuu kerran tilanteeseen tai ajatuksen uhriksi, joka tuottaa suurta pelkoa, se ruokkii itsessään sisäistä pahaa. Loppujen lopuksi olet noidankehässä, josta ei tunnu olevan tietä ulos. Kuitenkin on hyvä muistaa, että yleisemmin pelot kohdistuvat harmittomiin, tavallisiin asioihin, joita ei voi välttää. Kuten syöminen, oksentaminen, korkeat paikat, ihmisjoukot... Kun altistat itsesi tilanteille tai teet itsellesi harjoituksia liittyen näihin pelkoihin, huomaat pääseväsi siitä yli. Kuitenkin pelko itsessään on vain kontrollin menettämisen kauhua, eikä mitään muuta. Joka taas viestii siitä, että kun pääset "tilanteen herraksi", voit olla itsevarma ja suoriutua voittajana tilanteesta, kuin tilanteesta.



   

 

Liiallisuus kuihduttaa onnen

Olen pitkään miettinyt, miksi nykyään vauraissa valtioissa ollaan niin onnettomia. Luulisi, että melko tasaiset elinolosuhteet ja vauraus toisivat onnea. Silti tuntuu, että asia on käänteisesti. Hyvinvointivaltion voisi nykyään selittää sanakirjassa lauseella "Vauras maa, pahoinvoivat ihmiset". Mistä tämä loppujen lopuksi johtuu?

    Kääntelin päässäni eri teorioita ja sainkin muutamasta ajatuksesta kiinni. Lopulta päädyin yksinkertaiseen kysymykseen. Kysymykseen, jonka jokaisen pitäisi kysyä itseltään. Saatko sinä liikaa asioita? Loppujen lopuksi ehkä onnellisuus ei ole riippuvainen valtion vauraudesta, vaan päinvastoin. Kun me saamme hyvinvointivaltioissa paljon ja helposti se saa meidät onnettomiksi. Emme osaa arvostaa sitä, mitä meillä on, koska kaikki tuodaan eteemme kultareunuksisella posliinilautasella. Tietenkin tiedän, että valtiomme ei ole täydellinen ja monia puutteita on. Kuitenkin jos tarkastelemme todella asiaa, kyllä se on niin, että saamme asioita liian helposti ja liian paljon.

    Mitä siis tehdä asialle, jonka olemassaoloa ei edes voida konkreettisesti todistaa? Mielestäni jokaisen ihmisen olisi aika pysähtyä elämässä ja hengittää syvään. Katsoa maailmaa ja miettiä, mitä sinulla on ja mikä loppujen lopuksi tekee sinun olosta onnettoman. Onko sinulla oikeasti tarpeita vai ainoastaan haluja? Tarvitseeko ihminen todella hienon uuden auton tai ison omakotitalon ollakseen onnellinen? Yleisemmin vastaus on ei, mutta houkutusta on vaikea vastustaa. Kun omistamme kaikkea, on myös vaikea olla tyytyväinen siihen. Jos ei ole koskaan tavannut varjopuolta elämästä, pitää omaa elämäänsä itsestäänselvyytenä. Tosihan on, että oikeasti Suomessa kuka tahansa voi olla työtön, rahaton, köyhä (miten sen näkee, miten tahtoo ilmaista) ja todella omistaa ei mitään. Harvemmin vain kukaan keskivertoluokan tai korkeamman luokan ihminen jää ajattelemaan sitä. Mutta mitä sinä tekisit, jos menettäisit kaiken?

    Tietenkin voimme palata miettimään sitä menetätkö todella kaiken, jos menetät työsi ja parisuhteesi esimerkkinä. Nykyään valtiolta saa monia eri tukia ja apuja pahimman vaaran uhatessa. Ehkä avut tuntuvat surkeilta ja huonolaatuisilta, mutta sentään valtio tarjoaa avuja joilla pääsee eteenpäin. Toki voimme myös ajatella, eihän valtio niitä avuja anna, vaan ihmiset verotuloistaan. Toki voit kiertää tämän ja olla laiska, muita hyväksi käyttävä ja selkärangaton ihminen, joka ei edes yritä hakea töitä. Aina töitä ei voi saada ja kontrolli voi kadota elämästä tahtomattaan. Mutta jos ei yritä mennä eteenpäin, se ei ole silloin kenenkään muun kuin sinun vikasi. 

    Jos palaamme takaisin tuohon sanaan verotulot. Jos nyt ajattelemme, että olet tavallinen, työssäkäyvä, hyvän moraalin (jokainen voi miettiä, mitä hyvällä moraalilla tarkoitan) omaava persoona ja menetät suunilleen kaiken. Huomaatkin, että et putoa täysin tyhjän päälle. Kuten monissa, lukemattomissa maissa tapahtuisi. Sinulla pohja, josta ponnahtaa ylös. Onko sinulla siis tässä vaiheeessa ei mitään vai paljon?

    Mielestäni nykyisessä yhteiskuntamallissa on liian helppo asua. Valitamme lopuksi pienistä asioista, joskus ehkä isommistakin, mutta loppujen lopuksi emme ole niin huonossa asemassa. Joskus tuntuu kurjalta, joskus ahdistaa, mutta kuitenkin elämme hyvinvointivaltiossa. Kaikki asiat eivät voi mennä mielesi mukaan ja hyvä niin, koska olisit entistä onnettomampi. Et ehkä voi ymmärtää, millaista olisi elää jossain kurjassa paikassa, mutta voisit miettiä, mitä sinulla on. En käske sinun verrata itseäsi kehitysmaan ihmisiin, toisin kuin eräät tekisivät. Sehän on täysin eri asia, koska elämme aivan eri tasossa heihin nähden. Vaan käsken sinut haastamaan itsesi ja asettamaan mielesi erään kysymyksen ääreen. Onko sinulla paljon, ei mitään vai liikaa?