Narsismi

Jylhät piirteet nuo

täydellisyyden luo

miehet lankeavat

eteen viettelijän

mut' ainoastaan voi

hän itseään rakastaa

paljon kultaa

jalokiviä, koruja

aukeita laaksoja

peltoja, kyliä

paljon hän omistaa

mutta itseään vain rakastaa

öisin viettää valvoen

itseään pelistä katsoen

ihaillen kasvoja noita

kauneutta uskomatonta

sokea on hän

kauneudelle elämän

vuodet vierii unelmoiden

kuihtuu ruusu kauneuden

silti voi hän vain tuijottaa

ikuisuutta peilistään

koittaa päivä tuo

jolloin kalma suo

lopun elämän hälle

kauneuteen kirotulle

löytää alamaiset kuningattaren

ylhäält tornistaan

kädessä peili kultainen

poskel kyynel suolainen

paljon hän halusi

onnea janosi

mut' koskaan sitä

hän löytänyt ei

vain itseään

pystyi palvomaan

    Runo on siis omaa tuotosta, enkä voisi paremmin kuvailla narsistia. Itselläni on läheinen suhde narsistiin, ollut koko ikäni. Meinaan minun isäni on narsisti.

    Ensinnäkin lähdetään seikasta. Isälläni oli meille pikkuisille tytöille samanlaisia käskyjä ja oppeja, kuin Hitlerillä kansalleen. Isäni tahtoi kasvattaa meistä täydellisiä tyttöjä. Sellaisia, mitä tapaisi 1600-1800-luvun ihmisistä. Jos ei totellut isän tahtoa, sai rangaistuksen. Joko ei saanut ruokaa tai joutui hakatuksi. Rakkaus ei ollut kasvattamisen perusta, vaan pelko, uhkailu ja väkivalta. Isäni lempi lausunto varmaan olisi "Käsi opettaa, rakkaus mädäntää".

Voisin puhua saamoistani traumoista ja kokemuksistani tunteja, mutta kuitenkaaan en pystyisi tuomaan tarpeeksi hyvin asiaani esille. Loppujen lopuksi, jos haluaa tietää, millaista on elää narsistin kanssa, on se koettava. Sanat kertovat itseasiassa hyvin vähän.

    Isästäni siis tulisi mieleen ensimmäisenä ajattelematon, inhottava ja tunnoton ihminen. Kuitenkin olen löytänyt hänet monesti viinanhuuruisena itkemässä kuviemme edessä ja miettien, miksi olen ainut viidestä lapsesta, joka on yhteyksissä häneen. Isäni ei näe sitä, että hän on sairas, hän ei osaa ymmärtää olevansa narsisti. Tietenkin hän syyttää muita, eikä ajattelekkaan olevansa syy muiden kärsimykseen ja haavoihin. Mutta kuitenkin tiedän sisimmässäni, että hän jollain tapaa katuu tekojaan. Jollain tapaa, hän varmaan haluaisi palata takaisin menneisyyteen ja tehdä asiat toisin. Koska hänellä on se rakastava, inhimillinen puoli, kuten meissä kaikissa. Vaikka se näkyisi vain sekunin ajan silmissä tai hetken ajan äänessä. Tiedän kuitenkin, että hän on pahoillaan, vaikkei koskaan sitä myöntäisikään.

    Mielipiteeni narsisteista on se, että he yrittävät löytää onnea, mutta eivät voi sokeudeltaan sitä löytää. Narsismi on kuin kirous, joka lamauttaa ihmisen. Jokainen siitä kärsivä joutuu pyörittelemään päässää useaan kertaan "Miksi" ja päätyen aina samaan vastaukseen "En tiedä". Kukaan ei tahtoisi joutua narsistin uhriksi, mutta hekin kaipaavat rakkautta. Heidän kanssaan vain täytyy osata pelata, koska heidän ajatusmallinsa on väärin muotoutunut. Mutta loppujen lopuksi kohtaamme totuuden, että he ovat onnea etsiviä, yksinäisiä ja surullisia kulkijoita. Kukapa loppujen lopuksi ei olisi kieroutunut? Itselläni on aspergerin syndrooma, toisella on joku muu poikkeama. Jokainen silti ansaitsee kuuntelijan ja rakastajan.